Se käveli pitkin kristallin kirkasta järveä.
Se pysähtyi katsomaan kuvajaistaan hopeanhohtoisesta pinnasta.
Se tiesi olevansa vanhempi kuin ympärillä kasvava metsä,
mutta näytti silti nuorelta kuin koulutyttö.
Sen pitkät mustat hiukset kimmelsivät kuunloisteessa,
kuin siinä olisi ollut tuhansia pieniä timantteja.
Sen puku oli kuin sulaa hopeaa,
joka laskeutui maahan kuin vesiputous.
Sen silmät olivat tummemmat kuin öinen taivas
ja täynnä vanhaa viisautta.
Sen upeuden kruunasi pienistä kuun loistavaa valoa heijastavista kukista sidottu seppele mustilla kiharoilla.
Se tietää olevansa ainutlaatuinen, mutta ei silti ole ylpeä.
Aamun valjetessa se sulautuu metsään ja katoaa.

Se onnellinen kenellä on mahdollisuus nähdä tuo upeus, ei koskaan unohda sitä.
Kumpa minäkin voisin nähdä keijujen kuningattaren.