Minun oli pakko poistua.
Aurinko nousi
ja tiesin ettei kukaan saanut nähdä minua.
Varjoissa hiipien palasin taloon,
jota kodiksi kutsun.
Taaskin jokin suojeli minua,
kukaan ei huomannut tyttöä varjoissa.
Ikkuna verhot sulkien
menen haukotellen nukkumaan.
Nukahdan uneen,
joka iltaa odottaa.
Auringon laskiessa palaan metsään.
Tunnen olevani kotona.
Sytytän pienen kynttilän,
kivelle eteeni loistamaan
kunnes kuun valaistessa maisemaa
he saapuvat luokseni.
Taas vietän onnellisen hetken
öisessä metsässä ystävieni kanssa.
Peläten odotan auringon nousua jolloin
pienet peikot ja keijut joutuvat
palaamaan piiloihinsa.
Voi kuinka kaipaankaan heitä
ja vihaan maailmaa,
jolta he joutuvat piilottelemaan.
Olisinpa yksi heistä.