Jestas mikä aamu. Ensin heräät puol tuntia ennen kellonsoittoa ihan hirveeseen suonenvetoon, sitten tajuat ettei auto ole johdonpäässä lämpeämässä ja ulkona on -23 astetta. Äkkiä auto 45 minuutiksi lämpeämään ennen lähtöä neuvolaan.
Ja kun olisi aika lähteä ei rakas autosi viikon pihalla seisseenä edes lupaa yrittää käynnistystä, sillä akku mennyt tyhjäksi. Tässä vaiheessa yrität saada puhelimitse kiinni jo töihin matkalla olevan miehesi auttamaan tilannetta.
No, tämä sitten heittää u-käännöksen ja syöksyy pelastavana ritarina paikalle. Tosin kun hän vihdoin on pihassa on kello jo 5 vailla neuvola aikaa, joten pakko soittaa ja yrittää vaihtaa aikaa. Onneksi asutaan täällä hieman syrjemmässä, niin sain uuden ajan samalle päivälle parin tunnin päähän.
Sitten takaisin puolison seuraan pihalle, jossa tämä on jo huomannut minun autoni olevan niin jäässä, ettei takaluukkua saa auki, ja tietenkin talon ainoat kaapelit ovat juuri siellä. Eipä auttanut muu kuin Janin vetää takapenkit nurin, jotta hän pystyi kaivamaan kaapelit takaluukusta esiin.
Sitten vaan autolle hieman virtaa. Autoni käydessä Jani kerää kaapelit mukaansa ja lähtee ajamaan takaisin töihin minun pakastearkkua muistuttavalla autollani. Näin minulle jäi se varmempi auto uutta lähtöä varten.
Puolitoista tuntia sitten luin lehteä, ennen kuin lähdin uudelleen pihalle ja tällä kertaa jopa kohti neuvolaa.
 
Neuvolassa katsoimme jälleen joko Hb:ni olisi noussut normaaliksi. Valitettavasti ei, vaikka tulos oli sentään jo parantunut 94:stä 100:n. Joten taas joudun menemään ensi perjantaina heti aamusta neuvolaan Hb-mittaukseen. Mikäli arvot ovat yhä huonot, saan siitä sitten samantien lähetteen mm. verenkuva-tutkimukseen.
Muuten kaikki on kunnossa, niin verenpaineet kuin sokeriarvot. Ja tyttö kasvaa ja kehittyy niin kuin pitää ja sydänäänet ovat vahvat ja vaihtelevat hänen liikkumisensa mukaan, niin kuin kuuluukin.
 
Ja koska tämä ei tietenkään voi vielä riittää, on vatsaani kivistänyt ja supistanut aamusta lähtien. Ei kiva. Hieman kyllä jatkuvasti epäilyttää enemmän ja enemmän se että tyttö syntyy etuajassa, toivottavasti silti vasta ensi kuussa, jotta ehdimme käydä edes synnytysvalmennuksessa, sekä viimeisimmässä ultrassa/synnytystapa arviossa.
Tosin sen tiedän jo, että tyttö on yhä (ja on ollut jo reilun 6 viikkoa) raivotarjonnassa. Tuskimpa hän enää kääntyy, kun on selkeästi jo sopeutunut tähän asentoon.