Kävelin metsässä vanhaa sammaleista polkua,
kunnes kuulin laulua.
Pysähdyin kuuntelemaan.
En ollut eläessäni kuullut mitään niin kaunista.

Hiivin lähemmäs laulua puiden varjoissa piileskellen,
kunnes näin aukion.
Pysähdyin katsomaan.
En ollut vielä koskaan nähnyt mitään niin kaunista.

Keskellä aukiota auringossa kylpien istui neito,
vanhalla kivisellä kaivolla.
Hän silitteli sinimustaa joutsenta
ja lauloi tälle unohdetusta tarujen maasta.

Istuin aukion reunalle puunrunkoon nojaten.
Kuuntelin ja katselin kaunista neitoa.
Tunsin rintaani polttavaa kaipuuta hänen luokseen,
mutta jokin pidätteli minua.

Kun laulu loppui,
lehahti joutsen lentoon häviten puiden oksistoon.
Neito kääntyi ja hymyili.
Menin hänen luokseen hymyillen takaisin.

Neito ojensi minulle mustan sormuksen,
ja pujotti sen sormeeni.
Minä onneton en edes tajunnut mitä tapahtui,
ennen kun näin mustat hyöheneni.

Kyynelet silmissä neito anoi anteeksi,
sanoen olevansa lumottu
ja jokainen urho ken luoksensa saapuu
on muuttuva joutseneksi kunnes rakkautensa todistaa
vain se voi taian nujertaa.

Mä suukon annoin neidolle ja pyyhin kyyneleet,
sit revin mun mustat höyheneet,
se rakkautein todistaa.
Murtui taika hirveä, sain neidon omaksein.