Yritin ja jänistin.
En pystynyt.
Saan kyllä aikaan punaiset jäljet käsiini,
mutta katolta en pysty hyppäämää.
Joka aamu kiipeän ylös
ja katson reunalta alas
voi pahoin, siirryn pois.
Taas kapuan alas ja raahaan itseni kouluun.
Hymyilen, en taaskaan syönyt aamupalaa.
Ruokatunti...ruoka...siitä kaikki alkoi.
Ruoka, se on pahin viholliseni.
En pysty olemaan syömättä.
Syön kuin syöttöporsas.
Olen täynnä...oksettaa.
Odotan että tunti alkaa ja vessat tyhjenee...
yksin ollessani oksennan.
Vihaan itseäni.
Haluan parantua! Haluan jonkun auttavan!
Miksi kukaan ei huomaa pahaa oloani?
Terkkarikin vain totesi että olet hoikka tyttö, kai syöt kunnolla?
Ja minä valehtelen syöväni...häpeän itseäni.
Nostan reppuni vierestäni ja häivyn koulusta,
en jaksa enää.
Kotona syön kaikki löytämäni masennus-, uni- ja kipulääkkeet.
Puen yöpuvun ja kirjotan yöpöydälle lapun "äiti ja isä rakastan teitä, mutta en itseäni. Anteeksi!"
Nukahdan sänkyyni...