Saavuin taas luoksesi,
vaikka et ole täällä.
Kukat ovat kauniita,
mutta eivät suosikkejasi.
En vain tiennyt sitä silloin,
kuulin sen vasta eilen.

Tuulee kylmästi, palelen.
Pitäisi kai lähteä kotiin.
On vain niin vaikeaa jättää sinut,
voi kun voisin olla kanssasi.

Vaahtera varjostaa hautaasi,
siihen ei ole vielä kylmät aamut purreet.
Pitäisi kai käydä useammin,
mutta se on niin raskasta, se sattuu.

Mutta syksyllä tulen useammin,
lupaan sen sinulle.
En anna hautasi peittyä ruskeiden lehtien alle.

Kunpa tietäisit miten tärkeä olet minulle..

Totesit minun olevan kaunis nainen.
Nainen, joka tietää mitä tekee.
Nainen, jolla on peliliikkeet hallussa.

Totesit ettet ole helppo, vain varma.
Minä taas olin mielestäsi kevytkenkäinen.
Kaunotar ilman kunnollista moraalia.

Totesit ettet etsi suhdetta, vain hetken unohdusta.
Kysyit tarjoisinko minä sitä sinulle.
Minä jolla on enkelin ääni, katukissan moraali.

Metsä on täynnä salaisuuksia.
Elämää, joka salataan tavallisilta kulkijoilta.
Vain harvoilla on mahdollisuus
kuulla keijujen naurua tuulessa,
nähdä menninkäisten leikkivän kuutamossa,
tuntea metsänhenkien lempeä johdatus varjoissa.

Sade.
Pisarat putoavat maahan.
Pehmeästi kuin pienokaisen ensi henkäys.

Hymy.
Luottavainen katse.
Hyvä jos uskaltaa koskettaa.

Pidä kiinni,
pidä minua lähelläsi tänäänkin,
etten kadottaisi itseäni maailman pyörteisiin.

Luota minuun,
Luota koko rakkautesi voimalla,
etten olisi niin yksin aikani loppuessa.

Unohda heti,
unohda kaikki paha mitä tapahtuu,
etten itsekkään antaisi sille otetta sielustani.

Mustaa
Synkkää
Pimeää

Sellaisena pidit elämääsi,
siksi kai sorruit niin helposti.



Kultaa
Naurua
Valoa

Paransit maailmasi aineilla,
vaikka helpotus olikin hetkellinen.

Nukun violettia unta.
Pimeys tuo varjot mukanaan
kun luet pelkän kynttilän valossa
ja pelkäät kylmyyttä ympärilläsi.

Lakkaan kynteni punaisella.
Kuin on veri vuodatettu pulloon,
joka särkyessään saa kaiken
näyttämään paremmalta.

Näen maailman harmaana.
Kun nauru on lakannut ympärilläni
ja kaikki katsovat syyttävästi minua
heräsin takaisin todellisuuteen.

Hän tanssii ruusuilla,
viimeistä balettiaan.

Viattomuuden kyynel poskella,
valheiden ainoana lahjana.

Ei ollutkaan elämä satiinia,
vaan piikikästä villaa.

Tanssi vielä,
pieni tyttö.

Vielä
kun sinulla on aikaa.

Haluaisin oppia rakastamaan.
Vaikka yrität opettaa minua,
en opi kuin välttelemään sinua.

Kyllä minä pidän sinusta paljon,
en vain ole tottunut läheisyyteen.

En osaa rakastaa sinua,
sillä ennen rakkaus oli minulle vain käsite
ilman todellisuuden pohjaa kirjoissa,
lempeitä kauniita sanoja lauluissa.

Minua pelottaa,
ymmärrätkö sen?

Voi kuinka lyhyt hetki
vuosi onkaan.
Taas yksi kadonnut on
ajan virtaan.

Pieni vauvani ei
olekkaan enään niin pieni.
Pituutta, painoa ja älyä
löytynee kohta kai enemmän kuin minulta.

Muistan vielä
syntymäsi kuin eilisen.
Muistan kuinka
valloitit sydämeni
viattomalla katseella,
suloisella jokeltelulla.

Kohta täytät taas vuosia,
ala-aste jää taaksesi.
Sinusta tulee nuori,
jota ei enää voi lelliä.


Kuinka pahalta minusta tuntuukaan.
Muistan kyllä mitä on olla ikäisesi.
Muistan yhä villit hormoonit ja rakkauden nälän.

Sinulle annettii
suuremmat esteet
niiden saavuttamiseksi.

Kunpa voisin
auttaa sina jotenkin,
saavuttamaan haluamasi.

Elämä on ollut julma
meille molemmille.
Minulle henkisesti, sinulle fyysisesti.

Minusta tuli vihainen, katkera ja lähes turtunut.
Sinä taas kohtasin elämän hymy huulilla,
hyväksyen välttämättömän.

Voi rakas,
yritän oppia sinulta
tapasi olla, hyväksyä ja elää.

Se on vaikeaa minulle jo nyt,
miten siis sitten kun olet poissa?

Oletko sinä se
joka saapuu luokseni
yön pimeimpinä tunteina
mukanaa sysimustia ruusuja.

Se jonka suudelmat
vievät minulta paikan ja ajan tajun.
Se joka aamun kajastaessa
haihtuu luotani sanomatta sanaakaan.



Vai oletko hän
joka katselee minua
auringon säteiden leikkiessä
tuhansin sävyin hiuksissani.

Hän jonka sydän
on pakahtua tunteista minuun.
Hän joka vielä joskus
jakaa loppuelämänsä kanssani.



Rohkaise siis mielesi
ja tule luokseni.
Tänään ei ole mitään menetettävää!

Seisot vieressäni liikennevaloissa.
Vain hetki.
Mutta huomaan sen.
Katsot minua tarkkaan.

Yrität peittää kiinnostuksesi.
Hymyilen.
Katson valoja,
kuinka punainen katoaa.

Seuraavissa valoissa
katsot minua avoimemmin.
Tuijotat punattuja huuliani.
Miten satuinkin tänään laittamaan huulipunaa?

Huomaat vihdoin
minun huomanneen tuijotuksesi.
Et käännä katsettasi,
siirrät sen silmiini, yritätkö lukea minua?

Valot vaihtuvat taas.
Kävelen ja mietin.
Miltähän suudelmasi maistuisi?
3 sekunttia riittäisi kertomaan sen minulle.

Tänään en saanut sitä,
ehkä huomenna?

Jokainen meistä haluaa löytää rakkauden.
Lähelleen sen ihmisen, jonka kanssa on hyvä olla.
Jonkun jolle voi olla se oikea.

Haluamme rakkaan jonka kanssa jakaa kaiken.
Rakkaan joka arvostaa, luottaa ja rakastaa.
Todella Rakastaa!

Sillä mitä olisi elämä ilman rakkautta,
sielujen yhteistä sinfoniaa?





Todellinen rakkaus,
se on puhdasta ja kestävää.
Sitä ei aika ruostuta,
eikä vastoinkäymiset murenna.
Vaan se vahvistuu ja syvenee.

Se antaa elämälle merkityksen
ja ravitsee ennen niin yksinäistä sielua.

Se muuttaa yksinäisen harmaan soinnun
virtaavaksi kullanhohtoiseksi putoukseksi,
joka soljuu lempeästi monisävyistä melodiaansa.




Sen minä haluan löytää.
Todellisen rakkauden,
sielujen sopusointuisen helinän,
joka laulaa rakastavaisten äänissä,
kuiskailee hellissä sanoissa
ja hyväilee lempeissä katseissa.

Sä et ymmärrä,
miten muhun todella sattuu.

Sä et tiedä,
miks en kykene rakastamaan.

Musta tuntuu,
et se ei sua todella jaksa kiinnostaa.

Sulle riittää se
mitä nyt jo multa ilman vaivaa saat.

Mietitkö koskaan
jospa mä haluaisinki jotain parempaa?

Mulle elämä on vain suurta näytelmää, nautinnollista peliä, väkevää runoutta, värien runsautta, puhtaita muotoja, vahvaa kohtalon punosta.

Etkö todella näe, mulle tää ei ole todellista. Olet vain mun toy boy, leikin sulla kunnes kyllästyn ja etsin uuden.

Kaduttaako jo kun tartuit tarjottuun koukkuun uhraamatta ajatustakaan pelini säännöille? Hei, nyt on jo liian myöhäistä kysellä käyttöohjetta.

Muista vain, että siinä missä sä näet vain mustaa ja valkoista, mä näen tuhansia sävyjä. Mutta se ei tarkoita, että kykenisin tuntemaan rakkautta.

Ehkä mäkin vielä joskus opin, mutta sitä sun on turha jäädä odottelemaan. Hyväksy tai pakene ennen kuin verkko kiristyy liikaa.

Se joka väittää tietävänsä naisen sielunelämän kaikki vivahteet valehtelee jopa itselleen.

Sinä kysyit mitä tapahtui, miksi runoni muuttuivat nin paljon vuodesta 2005?

"Minä kasvoin henkisesti, aikuistuin.
Heräsin todellisuuteen.
Ymmärsin elämän olevan muutakin kuin se turvallinen elämäni pumpulissa.

Kirjojen pahat ihmiset heräsivät eloon.
Ymmärsin liikaa ja liian vähän.
Repeydyin irti entisestä kiiltokuva elämästä,
siirryin elämään synkässä maailmassa.

Minä aloin vihdoinkin elää.
Ja menetin siten uskoni rakkauteen.
Siitä tuli minulle vain onnittelukorttitehtailijoiden keksimä sana, himoittu illuusio.
Keino myydä, syy ostaa.

Siitä tuli kovaa ja kylmää.
Keino saavuttaa päämääriä. Uusi strategia.

Niin, kukapa haluaisi olla yksin?
Elää elämänsä ilman toista ihmistä?
Ihmiset haluavat rakkautta, lähes epätoivoisesti.
Olisi se sitten todellista tai ei.

Minä taas ymmärsin, etten kykene rakastamaan.
Tajusin, etten sitä myöskään halua.
En, sillä se tekee ihmisestä heikon ja haavoittuvan.
Minä en halua olla riippuvainen toisesta,
haluan olla vahva ja vapaa.

En halua lisää kipua elämääni.
Välttelen sitä kaikin tavoin.

Tämä minulle tapahtui. Tämä kaikki muutti minut."

Pelkään.
Pelkään ihan helvetisti!

EI!
En sano sitä.
En edes ajattele sitä!

Voih.
Olen niin heikko,
sorruin.

Itkin itseni uneen.
Äiti, olisitpa lohduttanut minua.

Punaiset lyhdyt kutsuvat minua.
Ne ehtivät ensin.
Tulivat, ottivat omakseen.
Piirsivät merkkinsä minuun.

Haluat minun jättävän sen kaiken.
Rakkautesi vuoksi.
Mutta olisiko se sen arvoista?
Etkö näe, se ei voisi onnistua.

Ethän sinä edes kehtaisi esitellä minua ystävillesi.
Sen verran häpeät merkkiä jota kannan.
Voi kultaseni,
anna jo olla.

Se olisi meille helpompaa.
Mene ja elä elämäsi.
Minä pärjään kyllä.

Ja Kiitos.
Kiitos, että huomasit minut.
Näit enemmän kuin vartaloni sulot.

Sinä
Et ymmärrä
Tätä minä olen
Ei, en halua muuttua
Olen minä, aina teoistani huolimatta
Kaikki selviää kyllä aikanaan, turha salata
Kerron kokemuksistani kun on aika
Älä ole niin kärsimätön
Aika tulee pian
Kulman takaa
Nyt

Helvetti
Minä olen huora

Kuollut puu
hymisevä tuuli.

Raivoisa ilme
nuoret kasvot.

Kuivunut järvi
kylmä aurinko.

Kaikonnut nauru
laskettu arkku.

Miksi minä itkisin.
En ole niin heikko.

Yritä vain, mutta en vuodata kyyneltäkään.
En sinun iloksesi.

Sylje kasvoilleni kaikki tietämäsi loukkaukset.
Tunnen ne ennestään,
joten ne eivät kosketa mitään minussa.

Sinun kanssasi olen kylmää marmoria.
Hyväksy se!
Ja jätä minut rauhaan, jotta voin jälleen hengittää.

Sinä iltana olin onnellinen.
Kaunis sävel soi sisälläni.
Nauroin ja hymyilin maailmalle.

Enää en voi olla onnellinen.
Sävelet ovat kaikonneet sisältäni.
Nyt nauru on kuollut ja hymykin karannut maailmalle.

Mitä sinä minulle teit?

Sielu ja valo.
Kaksi niin erilaista sanaa.
Yhdessä niiden merkitys muuttu.

Sielun valo,
valon sielu.
Niin tai näin päin,
riippuu mitä haluat sen merkitsevän.

Pienistä sanoista syntyy suuria kokonaisuuksia!

Hän laittaa korviinsa hopeiset renkaat.

Tanssii hiljaisen rannan märällä hiekalla.

Salaa allot hiipivät luoksensa,
kastelevat valkoisen hameen helmat.

Kylmä pohjoistuuli hyväilee sinisiä huulia,
tanssijan vajotessa yhä syvemmälle
täysikuun hopeoimaan veteen.

Hän katoaa aaltoihin,
eikä palaa luokseni enää.

Haluaisin itkeä,
mutten osaa.

Hän valitsi itse polkunsa.

Minä en ollut tarpeeksi rohkea estääkseni.

On vain yksi ajan kohta,
jolloin puolustusmuurisi sortuvat
ja sen isot lohkareet murtuvat hiekkapölyksi.

Totuudella on aina aikansa,
hetki jolloin se tekee itsensä tiedettäväksi
piditpä siitä tai et.

Aamullla kello kolme.
Sinä et pysty salaamaan totuutta.
Ja minä saan taas itkeä itseni uneen.

Päivästä päivään
huomaan ajan kuluvan.
Tunnista tuntii
kellojeni eteenpäin kulkevan.

Vuoden aikojen
keskenään vaihtuvan.
Kaiken luonnossa
näen toisenlaiseksi vaihtuvan.

Ulkonäköni huomaan
pikkuhijaa muuttuvan.
Luonteeni jatkuvasti
kovemmaksi muokkautuvan.


Silti olen syvällä sisimmässäni
yhä se sama pelokas tyttö,
joka pelkäsi huomista.

Suukko huulilla,
silitysposkella.

"Kulta yritetäänkö uudellen?"

Käsi vatsalla,
kyynel poskella.

Minä en ole vielä valmis.

Iloisia kasvoja,
lasten vaunuja.

Ne vainoavat minua!

Linja-autossa,
kaupassa,
joka paikassa.

Miksi kehoni petti minut?

Sinä yönä olin yksin.

Väläys,
jyrähdys,
sateen rapina.

Havahdus,
kipu,
kyynel pisara.

Iloinen odotus vaihtui suruun.

Hän on poissa,
kehto pysyy tyhjänä.

Tätä ei suunniteltu,
niin vain kävi.

Elämä muuttui
tunteiden vuoristoradaksi.

Kysymyksiä kysymysten perään.
Suunnitelmia ja taas suunnitelmia.

Lopulta keksit parhaan ratkaisun;
"Rakas mennään naimisiin!"

Äkillinen pysähdys
kiireiseen elämään.

Ei puolukka päiviä
2 kuukauteen 3 viikkoon.

Epäilys,
en kai vain?

Positiivinen testi
varmisti kaiken.

Mitä minä nyt teen?

Sinulle
olen kuiskannut salaisuuteni,
itkenyt murheeni,
huutanut vihani,
kirkunut pettymykseni.

Sinä
olet salannut kuiskaukseni,
kuivannut kyyneleeni,
kestänyt huutoni,
ymmärtänyt tunteeni.

Sinusta
olen kiitollinen,
vaikka en kuule ääntäsi,
vaikka en tunne kosketustasi,
vaikka en näe sinua,
Tiedän että se olet sinä.

Rakastat minua
elämäni loppuun asti.
Seisot vierelläni
kun nukahdan viimeisen kerran.
Pidät minusta huolta
ja johdatat luoksesi lepäämään.

Pieni orvokki
yksin,
hylättynä,
väärässä paikassa
korkeiden rikkaruohojen keskellä.

Katsoin sitä,
näin,
tunsin,
ymmärsin ettei
sitä voinut jättää sinne kuolemaan.

Poimin sen,
istutin,
kastelin,
hoidin sitä rakkaudella
ja kiitokseksi se loisti kirkkain värein.

Pahuus asuu
noitaruumiissani,
raiskaa kylmettynyttä sydäntäni.
Se pitää minua
kotinaan.

Kuolonkalpeat
ovat noitakasvoni,
jäisissä silmissä asustaa häpeä.
Kukaan ei välitä
eikä halua.

Pahuus ei
jätä noitaansa,
tekee tästä omaa kuvaansa.
Sisustaa kuollutta
sielua.

Keiju siirtyy hiljaa
talolta toiselle.
Kurkkaa varovasti sisään
ja vetäytyy surullisena pois.
Vieläkään ei löydy mitä se etsii,
äänettömästi se siirtyy toiselle talolle.

Kylä jossa se on,
nukkuu rauhallisesti pimeässä,
korkeiden kuusien varjossa.
Kukaan ei tiedä keijusta
joka yrittää löytää kaltaistaan.
Rauhassa saa se kiertää talolta talolle,
kylästä toiseen kuunvalo seuranaan.

Keijua pelottaa, se ei halua enää olla yksin.
Luovuttaen se kaivautuu syvälle lumeen
kuuntelemaan sydämensä viimeisiä iskuja.
Valmistautuen loputtomaan uneen
laulamalla surullista univirttä.
Kyynelien jäätyessä poskille se tietää,
ettei kukaan jää sitä kaipaamaan.

Mieleni maisema
sameaa vettä, upottavaa liejua,
polttavan kylmää jäätä ja verenpunaista kipua.

Miksi haluaisit olla osa sitä?

Olen jo kauan
kenenkään tietämättä
luonut itselleni salaista paikkaa.

Huonetta jossa
voin kuunnella kuinka
vaivalloisesti sydämmeni lyö.

Siellä saan
kohdata kasvokkain
sisälläni lymyävän paholaisen.

Älä vain nyt
tule lähelleni pyytämään
läheisyttä tai kauniita sanoja.

Etkö sinä ole
vieläkään huomannut
on morsian kaunis, mutta kuollut.

Hiljainen henkäys yössä,
kevyt kuin tuulen hyväily.
Se puhdistaa sielua myöten
lämpimällä sanattomuudellaan.
Tuo hetki on kuin ikuisuus
yhdessä pienessä hetkessä.
Tunnen kuinka olemme yhtä,
ja niin luomme oman todellisuutemme.

On helppo luvata ikuista ystävyyttä,
mutta vaikea pitää sitä yllä.

Kun olemme kaksin olet ystäväni,
mutta kun näet muut ystäväsi muutut.
Liityt heidän joukkoonsa,
naurat erilaisuudelleni.
Se sattuu,
vaikka hymyilenkin.
Näin sinut kaupassa,
tulit luoksei kun valitsin kynsilakkaa.
Sanoit rubiininpunaisen sopivan minulle,
minä uskoin sinua.
Sinäkin ostit sitä,
hymyillen siirryimme kassoille.

Seuraavana aamuna,
sama kuvio toistuu niin kuin aina.
Ystäväsi näkevät kynteni,
he sanovat punaisen olevan oksettavin väri maailmassa.
Sinä myötäilet,
vaikka punainen on aina ollut lempivärisi.

Miten sinusta tuli tuollainen?
Mihin kadotit itsesi?

Se käveli pitkin kristallin kirkasta järveä.
Se pysähtyi katsomaan kuvajaistaan hopeanhohtoisesta pinnasta.
Se tiesi olevansa vanhempi kuin ympärillä kasvava metsä,
mutta näytti silti nuorelta kuin koulutyttö.
Sen pitkät mustat hiukset kimmelsivät kuunloisteessa,
kuin siinä olisi ollut tuhansia pieniä timantteja.
Sen puku oli kuin sulaa hopeaa,
joka laskeutui maahan kuin vesiputous.
Sen silmät olivat tummemmat kuin öinen taivas
ja täynnä vanhaa viisautta.
Sen upeuden kruunasi pienistä kuun loistavaa valoa heijastavista kukista sidottu seppele mustilla kiharoilla.
Se tietää olevansa ainutlaatuinen, mutta ei silti ole ylpeä.
Aamun valjetessa se sulautuu metsään ja katoaa.

Se onnellinen kenellä on mahdollisuus nähdä tuo upeus, ei koskaan unohda sitä.
Kumpa minäkin voisin nähdä keijujen kuningattaren.

Miksi kuljen rakkauden piikikkäällä tiellä?
Miksi en siirry ruohoiselle reunalle?
Miksi en halua kulkea huoletta ilman sydänsuruja?

Etkö muka tiedä vastausta?
Minä rakastan sinua hölmö!

"Olet sieluton ihminen"
EIKÖ MINULLA OLE SIELUA?
"Sulla on tunteitakin yhtä paljon kun kivellä"
MIKSI SITTEN OLEN SURULLINEN?
"Mä en tajua miksi me ees seurustellaan"
EHKÄ MÄ EN VAAN HALUA OLLA YKSIN?
"Jos sä edes rakastasit mua niin kaikki olis paremmin"
MITÄ JOS RAKASTANKIN LIIKAA?
"Miksi et voinut jättää mua rauhaan"
ETKAI HALUA TAKAISIN VAPAUTTASI?
"Mitä sä oikeen haluat"
MIKÄ ON MEILLE TÄRKEINTÄ?

Yksin.
Autio hiljainen hautausmaa.

Hautakivesi.
Harmaa niin kuin minäkin.

Väritöntä.
Mustavalkoinen filmi pyörii ilman sinua.

Olit liian nuori,
niin kuin minäkin.

Kärsin.
Anteeksi heikkouteni.

Tuulee.
Suru pyyhkii ylitseni kuin varjo.

Kaipaus.
Vain se jää jäljelle rakkaudestamme.

En halua olla yksinäinen.
Niit et sinäkään.
Avasitko sitten oven sydämeesi?
Tiedämme molemmat miten kivuliasta on
vain muuta esittää ja miten vaikeaa on rakastaa.
Mutta kun jaamme kaiken yhdessä olemme vahvempia
kuin sateisten iltojen takkatulet.

Vaaleanpunainen elefantti astelee vieressäni.
Se on niin viaton, että ihan itkettää.
Sen sileä ja pehmoinen kärsä kiertyy ympärilleni.
Tunnen sen kärsän hyväilevän minua,
se muistuttaa minua sinusta.
Huomaan silloin sen muuttuvan,
se oletkin sinä!
Suljen silmäni, tärisen.
Avaan silmäni ja juoksen.
En pääse pakoon,
luontokin tuntuu olevan puolellasi.
Kuulen naurusi aivan takanani.
Olen niin kauhuissani,
etten pysty edes hengittämään.
Tunnen kätesi,
kosketuksesi saa minut voimattomaksi.
Pyydän sinua menemään pois.
Sanot, että vasta kun olet saanut haluamasi.
Mykkänä työnnän käsiäsi pois vartaloltani.
Näen kasvosi,
voitonvarma ilmeesi oksettaa minua.
Rukoilen sinua poistumaan.
Naurat...

Tuhosit kaiken,
elämäni, uskoni, luottamukseni.
Et jätä minua koskaan rauhaan,
olet yhä unissani muuttaen ne painajaisiksi.
En enää koskaan voi päästää ketään miestä lähelleni.

Mitä kuolema on?
Punaisia pisaroita valkoisella satiinilakanallako?

Ehkä se oli sitä sinulle.
Minulle se olikin jotain kauniimpaa.

Ei, olet jälleen väärässä.
En voisi tehdä sitä, minähän kammoan piikkejä.

Etkö jo tiedä, mikään ei ole helppoa?!
Ei tämä elämä, muttei aikainen kuolemakaan.

Mitenkö tahtoisin kuolla?
Nukkuessani tähtitaivaan olla ruusujen ympäröimänä.

"Oih, katsokaa tuota keijukaista. Eikö hän olekkin kaunis?"
Nostan katseeni ja näen tuon tuon ylvään neidon,
jonka liekin punaiset hiukset ovat letitetty täyteen valkeita ruusuja.
Huokaisen, olen kateellinen hänen hiuksistaan.
Siirrän katseeni hänen kasvoihinsa, miten kellään voi olla noin kauniin persikan värinen iho ja kimaltavan vihreät tähtisilmät, mustien pitkien ripsiviukojen alla.
Mutta, katsahtaessani hänen pukuaan en voi irroittaa katsettani.
Näen kauniin hoikan vartalon kietoituneen hienoimmasta pitsistä tehtyyn morsiuspukuun. Metsän väki on varmaan kutonut sen, sillä mitään niin kaunista ei koskaan ole syntynyt maallisista kangaspuista.
"Oih!" ja "Voih!", ihmiset huutelevat ihastuksissaan, itse olen mykkä kuin kala.
Viattomasti hän keimailee edessämme, ikään kuin ei huomaisi ihastustamme.
Tänään ja nyt, se valloittaa meidät kaikki tietäen että huomenna kaikki voi olla toisin. Mutta mitäpä siitä, sillä tänään se saa olla metsän kuningatar , ja metsissä vallitsee nykyhetki ikuisesti.

Syreenin makea tuoksu leijailee ympärilläni.
Auringon pehmeä lämpö hyväilee kasvojani.
Sinun siniset silmäsi tutkivat silmieni syvyyttä.

Miten kesäpäivä voikaan olla näin ihana.

Aamukaste,
kiiltävinä pisaroina
kukkien terälehdillä.

Tuulen vire,
raikkaina pyörteinä
puiden siimeksessä.

Nuoruus,
onnelliset sielut
nauttivat lämmöstä.

Kevät,
paljon iloa
rakkauden ajasta.

Unohditko kaiken mitä kerroimme?
Unohditko kaiken mitä suunnittelimme?
Miksi lopuksi kaikki unohtuu...

Unohditko kaiken mitä lupasimme?
Unohditko kaiken mitä koimme?
Miksi se niin helposti unohtuu...

Unohditko kaiken mitä kuulimme?
Unohditko kaiken mitä tunsimme?
Miksi et voi muistaa sitäkään...

Olinko sulle vaan hetkellinen huvi?
Olinko sulle vaan uusi valloitus?
Saitko pisteen mun neitsyydestä...

Oliko kaikki pelkkää valetta?
Oliko kaikki silmän lumetta?
Saitko nauraa tarpeeksi kavereinesi...

Olinko oikesti niin tyhmä?
Olinko oikeasti niin sokea?
Saitko varmasti kaiken mitä halusit...

Minä rukoilen teitä,
rakas Jumalani ja Jumalattareni,
tehkää minusta parempi ihminen.

Haluaisin niin paljon olla kaunis sisimmässänikin.

Odotin sinua kauan.
"Älä väitä että kaipasit minua!"
Olin kauan yksin.
"Pyyhi pois nuo krokotiilinkyyneleet!"

Älä esitä marttyyriä.
"Poista sädekehä pääsi päältä!"
Älä syytä minua.
"Sinä se jätit tulematta!"

Lopeta tuo esitys.
"En jaksa enää seuraasi!"
Lopettaisit valehtelun.
"Totuus ei satuta niin paljoa!"

Kertoisit totuuden.
"Tiedän että sinulla on toinen!"
Kuinka vaikea se on.
"Satuta vaan minua enemmän!"

Mikset myöntänyt aikaisemmin?
"Minullakin on oikeus omaan elämään!"
Miksi halusit meidät molemmat?
"Eihän tätä kestä kukaan!"

Vain sinä pystyit pyydystämään minut,
vapaan taivaan linnun ilmän häkkiä.
Vain sinä kykenit pitämään minut luonasi,
ilman painavia kahleita ja lukittuja ovia.

Näytit minulle padotun joen vimman,
joka kuvasi rakkauttasi minuun.
Näytit minulle kuinka sokea usko
taotaan sydämeen ilman kipua.

Opetit minulle vankan kallion nöyryyden
olematta liian ankara tai rasittava.
Opetit mikä on niin puhdasta,
että siihen kannattaa uskoa.

Löysin luotasi turvan,
paikan jossa on rakkautta.
Löysin luotasi tunteen,
joka avulla mikään ei ole mahdotonta.

On olemassa asioita,
joita ei voi unohtaa
vaikka kuinka haluisi.

On olemassa asioita,
joista ei voi puhua
vaikka kuinka yrittäisi.

Ne asiat saavat
tuntemaan itsensä yksinäiseksi.
Ne asiat onnistuvat
etäännyttämään sinut muista.

Kävelin metsässä vanhaa sammaleista polkua,
kunnes kuulin laulua.
Pysähdyin kuuntelemaan.
En ollut eläessäni kuullut mitään niin kaunista.

Hiivin lähemmäs laulua puiden varjoisssa piileskellen,
kunnes näin aukion.
Pysähdyin katsomaan.
En ollut vielä koskaan nähnyt mitään niin kaunista.

Keskellä aukiota auringossa kylpien istui neito,
vanhalla kivisellä kaivolla.
Hän silitteli sinimustaa joutsenta
ja lauloi tälle unohdetusta tarujen maasta.

Istuin aukion reunalle puunrunkoon nojaten.
Kuuntelin ja katselin kaunista neitoa.
Tunsin rintaani polttavaa kaipuuta hänen luokseen,
mutta jokin pidätteli minua.

Kun laulu loppui,
lehahti joutsen lentoon häviten puiden oksistoon.
Neito kääntyi ja hymyili.
Menin hänen luokseen hymyillen takaisin.

Neito ojensi minulle mustan sormuksen,
ja pujotti sen sormeeni.
Minä onneton en edes tajunnut mitä tapahtui,
ennen kun näin mustat hyöheneni.

Kyynelet silmissä neito anoi anteeksi,
sanoen olevansa lumottu
ja jokainen urho ken luoksensa saapuu
on muuttuva joutseneksi kunnes rakkautensa todistaa
vain se voi taian nujertaa.

Mä suukon annoin neidolle ja pyyhin kyyneleet,
sit revin mun mustat höyheneet,
se rakkautein todistaa.
Murtui taika hirveä, sain neidon omaksein.

Yöllä,
kun valo hylkää sinut
vapaudut muistojesi vankilasta.

Pimeässä,
yksin muiden nukkuessa
valvot kynttilän loisteessa.

Kirjoitat,
pieneen mustaan kirjaasi
joutsenen sulalla runosi.

Kerrot,
runoissasi vain hyvistä asioista,
unelmista ja haaveista.

Salaat,
tuskan ja kaiken sen ikävän
joka mustaa sydämesi.

Kätket,
sisällesi kaiken pahan
ymmärtämättä sen tuhoavan sinut.

Olet uskomaton,
vain sinä kykenet hävittämään
vuosien ystävyyden.

Olet parantumaton,
vain sinä pystyt muuttamaan
ystävät vihollisiksi.

Olet periksiantamaton,
vain sinä onnistut saamaan
kaiken tuhoamalla entisen.

Olet toivoton,
vain sinä voit luulla
olevasi täydellinen ihminen.

Rakastatko minua, vaiko enkelin kasvojani?
Pidätkö minusta, vaiko kavereista ympärilläni?

Kestätkö minua, kun lopetan muiden miellyttämisen?
Kiitätkö minua, kun en enää näyttele mieleistäsi?

Onko sinulle tärkeää vain ulkokuori?
Olisiko luonteenikin sinusta tärkeä?

En jaksa enää peitellä totuutta.
Ei enää valheita.
En halua enää olla tahdoton nukke.
Ei enää näyttelyä.

Jätä minut jos et kestä totuutta.
Juokse pois jos en kelpaa itsenäni.

Nukuin huonosti...
Näin unta sinusta...
Niin kuin monesti ennenkin...

Päivällä onnistun unhoittamaan...
On vaan niin paljon muutakin ajateltavaa...
Mutta öisin olen vallassasi...

Et päästä minua helpolla...
Mikset antaisi unohtaa...
Tiedän kyllä muutenkin olleeni epäreilu...

Toivon vielä vapauden koittavan...
Odotan yötä jolloin voin nukkua rauhassa...
Tiedän saavani anteeksi...

Älä sano enää mitään.
Kiusasit mua niin kauan.
Olin yksin, kun muut tuli puolellesi.
Älä valita ja kerää myötätuntoa.
Kiusasit mua niin kauan.
Olin yksin, kokonaan armoillasi.

En kuuntele sun sanojasi.
Kaikki kun on vain täyttä valetta.
Mä kyllä tiedän kuinka paljon mua vihaat.
En tahtois tuntea sua laisinkaan.
Kaikki kun on vain täyttä valetta.
Mä tahdon pois tästä painajaisesta.

Miksi tahdot kiduttaa minua?
Haluan kuolla pois seurastasi.
Tiedät hyvin miksi en kestä sinua.
Miksi tukahdutat elämäni liekin?
Haluan kuolla pois seurastasi.
Tiedät kyllä miksi ansaitset vihani.

Oot niin tekopyhä.
Oksetat mua todella.

Muille esität pyhimystä
Mulle olet oma itsesi.

Päästä irti, haluan elää.
Pääs käännä, pakenen luotasi.

Älä saatana sano, että rakastat minua.
Älä helvetti sano, että ymmärrät minua.

Metsässä hiipien varpasillani,
kukaan ei kuule tuloani.
He kuulevat vain helisevän nauruni
kiirivän lehtien lävitse.

Aalloissa tanssien alastonna,
kukaan ei huomaa läsnäoloani.
He huomaavat vain lauluni sävelten
aikaan saamat virtaukset.

Ilmassa leijuen huomaamattomana,
kukaan ei näe liikkeitäni.
He huomaavat vain tanssini
lämpimät virtaukset.

Ikuisesti hyräilen maassa,
kätkössä mullan ja kivien.
Osana maata, tulta.
Osana ilmaa, vettä.

Vaellan vapaana,
mutta vangittuna.
Suojassa maailman
jota kovasti rakastan.

Teille olen näykymätön,
lauluni vain tuulen suhinaa.
Vain muut kaltaiseni,
siis satuolennot, kuulevat ja näkevät kaiken.
Sillä olen vain pieni keiju...

Me kannamme harteillamme maailmaa.
Me kuuntelemme tuulen ääntä.
Me luemme legendat tähdistä.

Me emme sorru totuuden hajotessa sirpaleiksi.
Me emme koskaan lakkaa etsimästä totuutta.
Me emme tuomitse valheiden verkkojen punojia.

Me annamme anteeksi sisariemme viat.
Me annamme unohtua teidän valheenne.
Me annamme toivoa sen jo menettäneille.

Jonain päivänä tekin kuulette
kuinka tähdet laulavat nimeämme.
Jonain päivänä tekin näette
kuinka aurinko ja kuu valaisevat polkumme.
Jonain päivänä tekin ymmärrätte
kuinka paljon teitä rakastamme.

Hymy hymystä.
Halaus halauksesta.
Muisto muistosta.

Sen enempää emme voineet antaa toisillemme.
Kumpaakin sitoi liikaa uskonsa paineet.
Eikä perheetkään olisi suvainneet.

Kaunis kuin lammen pinnalta heijastuva kuu,
puhdas kuin vastasatanut lumi heinikossa,
ikuinen kuin tähdet taivaalla,
kestävä kuin aika ikuinen
on rakkauteni sinuun.
Se ei sammu,
se ei lopu,
se ei luovuta.
Ole kaikkialla kanssani,
lennä siellä missä linnut eivät kykyne lentämään,
asusta seillä missä elämä ei kykene liikkumaan,
ole näkymätön matkaaja vierelläni.
Rakenna kotisi sydämeeni,
sen tulikumaan tuleen
tai jääkylmään lumeen.
Anna ajan vartioida,
pimeyden piilottaa,
mieleni suojella
ja kehoni pyhittää seurasi.
Rakasta minua niin valoissa kuin varjoissa,
sillä minäkin rakasta sinua.

Monet luulevat että suurin voima löytyy aseista,
mutta he ovat väärässä.
Sillä ei ole olemassa rakkautta suurempaa voimaa,
eikä sitä aseilla luoda.
Rakkautta voi saada vain jos sitä antaa,
ja sen antaminen vaatii rohkeutta.
Paljon suurempaa rohkeutta kuin sotiminen,
ja paljon enemmän työtä
kuin maan uudelleen rakentaminen.

Onko meillä sitä rohkeutta?

Minun oli pakko poistua.
Aurinko nousi
ja tiesin ettei kukaan saanut nähdä minua.
Varjoissa hiipien palasin taloon,
jota kodiksi kutsun.
Taaskin jokin suojeli minua,
kukaan ei huomannut tyttöä varjoissa.
Ikkuna verhot sulkien
menen haukotellen nukkumaan.
Nukahdan uneen,
joka iltaa odottaa.
Auringon laskiessa palaan metsään.
Tunnen olevani kotona.
Sytytän pienen kynttilän,
kivelle eteeni loistamaan
kunnes kuun valaistessa maisemaa
he saapuvat luokseni.
Taas vietän onnellisen hetken
öisessä metsässä ystävieni kanssa.
Peläten odotan auringon nousua jolloin
pienet peikot ja keijut joutuvat
palaamaan piiloihinsa.
Voi kuinka kaipaankaan heitä
ja vihaan maailmaa,
jolta he joutuvat piilottelemaan.
Olisinpa yksi heistä.

Ei hän halunnut satuttaa ketään.
Ei hän halunnut miettiä enempää.
Ei hän voinut aavistaa, mitä seuraa.
Ei hän voinut jatkaa enää.
Ei hän tiennyt miten vaikeaa.
Ei hän tiennyt mitä aikaan saa.
Ei hän uskonut, joku rakastaa.
Ei hän uskonut, jää moni häntä kaipaamaan.

Katsokaa kuinka täydellinen olen,
sitä sinä viestität kaikin tavoin.
Vain peili on paras ystäväsi,
se näyttää sinulle itsesi.

Luulet maailman pyörivän napasi ympärillä,
luulet elämän kulkevan tahtosi mukaan.
Vain sinun vuoksesi rakkaus on keksitty,
eihän kukaan muu ansaitse onnea.

Rakastat pahoja juoruja muista,
ne saa sinut tuntemaan itsesi jumalattareksi.
Muiden tunteet ovat sinulle tyhjää,
eiväthän he pysty olemaan vertaisiasi.

Kukaan ei pidä sinusta oikeasti,
he vain käyttävät sinua hyväkseen.
Et tiedä mitä rakkaus on,
siksi he saavat haluamansa niin helposti.

Sinulla on käytössäsi vain yksi totuus,
sinun oma totuutesi.
Et edes ymmärrä mitä menetät,
enkä minäkään voi sitä sinulle kertoa.

Elät omassa todellisuudessasi,
haavemaailmasi ei välttämättä ole kestävä.
Petä itseäsi vielä kun voit,
mutta joskus totuus valaisee kasvosi.

Miten ihanaa onkaan saada uusi ystävä.
Hänen kanssaan kaikki on vielä alussa.
Hänen kanssaan kaikki on uutta.
Miten uusi ystävä voikaan olla niin ihana asia.

Kun tulit sisään katseesi pyyhki ylitseni
ja palasi sitten takaisin.
Kun kävin lainaamassa opettajalta laskimen
sinäkin tulit ja katsoit suoraan silmiini.
Kiusallanikin tuijotin takaisin,
silloin hymyilit minulle.
Palasin nopeasti paikalleni
miettien mitä oikeen teet.
Kokeesta lähtiessäni seurasit minua katseellasi
ja poistuit pian perässäni.
Lähtiessäni koulusta katsoit taas minua,
minä vaan käänsin katseeni muualle.
Tänään en hymyile...

Minä lähden...
jätän jälkeeni tyhjän paikan koulussa...
hiljaisen huoneen kotona.

Kun olen poissa...
he varovat puhumasta minusta...
surevat sanoitta.

Yritin ja jänistin.
En pystynyt.
Saan kyllä aikaan punaiset jäljet käsiini,
mutta katolta en pysty hyppäämää.
Joka aamu kiipeän ylös
ja katson reunalta alas
voi pahoin, siirryn pois.
Taas kapuan alas ja raahaan itseni kouluun.
Hymyilen, en taaskaan syönyt aamupalaa.
Ruokatunti...ruoka...siitä kaikki alkoi.
Ruoka, se on pahin viholliseni.
En pysty olemaan syömättä.
Syön kuin syöttöporsas.
Olen täynnä...oksettaa.
Odotan että tunti alkaa ja vessat tyhjenee...
yksin ollessani oksennan.
Vihaan itseäni.
Haluan parantua! Haluan jonkun auttavan!
Miksi kukaan ei huomaa pahaa oloani?
Terkkarikin vain totesi että olet hoikka tyttö, kai syöt kunnolla?
Ja minä valehtelen syöväni...häpeän itseäni.
Nostan reppuni vierestäni ja häivyn koulusta,
en jaksa enää.
Kotona syön kaikki löytämäni masennus-, uni- ja kipulääkkeet.
Puen yöpuvun ja kirjotan yöpöydälle lapun "äiti ja isä rakastan teitä, mutta en itseäni. Anteeksi!"
Nukahdan sänkyyni...

Et arvosta minua lainkaan.
Pidät minua omaisuutenasi.
Olen sinulle orjatar.
Paikkani on siellä missä sanot,
tehtäväni totella käskyjäsi.
Olen sinulle palvelijatar.
Vartalosi pesen pelostani.
Sänkysi lämmitän halustasi.
Olen sinulle pakkomielle.

Häntä takaa ajetaan.
Syytön nuori neito on kauhuissaan.
Hänet tappaa tahtovat.
Syytön ei saa oikeutta oikeaa.
Hän ei turvaa saa.
Syytön kärsii puolesta toisen.

Hänet kiinni saat.
Syytön itkien pyytää uskomaan.
Häntä et kuuntele.
Syytön sidotaan ja suunsa tukitaan.
Häntä raahataan.
Syytön puuhun naruin kiedotaan.

Häntä katsotaan.
Syyttömän likaiset kasvot.
Hänelle nauretaan.
Syyttömän mekko repaleinen, verinen.
Hän on kauhuissaan.
Syyttömän eteen menet tulen kanssa.

Hän armoa anoo.
Syytöntä kuuntele ollenkaa et.
Hänen kauhunsa kasvaa.
Syytön liekkeihin hukkuu roviollasi.
Häntä liekit kärventää.
Syytön veri on kätesi tahrannut.

Tunnen läsnäolosi,
se on luonnollista kuin tuulen henkäys ihollani.
Tunnen tuoksusi,
se on villi kuin rakastuneiden perhosten tanssi.
Tunnen vartalosi,
se on kuuma kuin saharan hiekka-aavikko.
Tunnen sinut,
rakastat minua liian paljon, se ahdistaa.

Haluaisin kirjoittaa runon,
pienen tarinan jostakin.
En vain keksi mistä,
onko kaikki aiheet jo käytetty?
Sitten huomaan kas vain,
taas runo on syntynyt.

Hiljaista kaikkialla,
tuulikin nukkuu.
Pieni keiju harsosiipi,
hämähäkin verkkoon juuttuu.
Puiden lehdet kasteiset
ympärillä vilkkuu.
Kastehelmi pienoinen
keijun käsiin tippuu.
Pienen taian
tekee keiju.
Pois jo luotaan
verkko leiju.
Harsosiivet värähtää
kun keiju lentoon pyrähtää.
Keijun nauru helähtää,
kukat kaikki herättää.

Ennen luulin
rapinaakin hiljaisuudeksi.
Mutta kun
linnut lopettivat laulamisen,
tuuli lauhtui
ja sinä olit poissa
ymmärsin
mitä hiljaisuus on.

Ystävyys on suuri ilo.
Ystävästä ei millään
haluaisi luopua.
Ei ikinä!
Ystävystyisitkö hänen kanssaan uudestan,
vai kiertäisitkö kaukaa?
Mieti sitä!

Sinä olet minulle tärkeä,
vaikka muista et kuulu joukkoomme.
Olet aina kaikille ystävällinen,
vaikka monet katsovat sinua ilkeästi.
Olet erilainen kuin muut,
mutta se ei haitta sinua tai minua.
Olet ainoa aito ihminen,
siksi voin olla kanssasi vapautuneesti.

Jumalan siunaus ja rakkaus on suurin mahdollinen lahja, jonka ihminen voi saada elämäänsä.

Sadepisarat, ne ovat niin puhtaita.
Sadepisarat, ne ovat niin kauniita.

Sadepisarat, ne särkyvät liian helposti.
Sadepisarat, ne eivät kestä ikuisesti.

Sadepisarat ovat enkelten kyyneleitä...

On olemassa yksi,
joka ei hylkää sinua koskaan.

Yksi, joka ei jätä sinua
yksin mistään syystä.

Yksi , joka hyväksyy sinut
juuri sellaisena kuin olet.

Yksi, joka antaa sinulle anteeksi,
ettet ole täydellinen.

Yksi, joka rakastaa sinua ikuisesti,
eikä koskaan lakkaa rakastamasta sinua,
ei vaikka tekisit mitä...

Maailma on kaunis,
Nuku vaan rauhassa.
Älä pelkää aamua.
Huomenna kaikki voi olla paremmin.

Tahdon hiljaisuutta.
Tahdon paeta.
Nyt kaipaan yksinäisyyttä.
Nyt kaipaan rauhaa.

Tuska viiltää.
Haavat aukeaa.
Muistot kiduttaa.

Arvet särkevät.
Silmät punoittavat.
Kyyneleet valuvat.

Aika ei paranna mitään!

Aika on kallista.
Jokainen hetki on arvokas.
Ollaan tässä nyt,
eikä tulevaisuudessa.
Tämä ilta on meidän.

Olet niin ihana.
Aivan liian täydellinen.
Tahdon olla kanssasi,
mutta älä painosta enempään.
Meillä on vielä aikaa.

Kasvoilla murheiden huntu.
Sydän sirpaleina tuulessa.
Käsissä katkeruuden arvet.
Usko palasina maantiellä.
Elämäsi varjona ympärilläsi.
Ei kukaan ole luonasi.

Kasvosi sanattomat,
eivät kerro tuskaasi.
Puheesi tunteeton,
ei paljasta kärsimystäsi.
Mustaan verhottuna,
et käsittele tunteitasi.

Luulin sinua ystäväkseni...
Luulin että voin luottaa sinuun...
Luulin että auttaisit minua, silloin kun tarvitsen apua...

Mutta huomasin se kaikki oli teeskentelyä...
Mutta sain huomata käytit minua vain hyväksesi...
Mutta sain kokea etten ollut sinulle minkään arvoinen...

Mursit uskoni...
Uskoni ihmisten hyvyyteen...
Ihmisten on enää turha lähestyä minua,                                              sinun vuoksesi muutuin...ja vihaan sitä...vihaan sinuakin...

Jokaisen elämällä on tarkoitus.
Minun tarkoitukseni on luultavasti vain
auttaa muita onnen löytämisessä.
Jokainen onnellinen asia omassa
elämässäni on lopulta turhaa.
Menetän aina kaiken minulle rakkaan.
Jos se on Jumalan tahto,
minun on vain hyväksyttävä se
vaikka se sattuisikin.
Mutta en voi mitään sille,
että se on vaikeaa ymmärtää.
Haluan kuolla...
Ehkä se olisi parasta kaikille.
Voi kuinka usein toivonkaan kuolevani,
silloin pääsisin eroon tästä maanpäällisestä helvetistäni.

He sanovat etten ole yksin.
Mutta tunnen olevani ylimääräinen,
tunnen olevani aivan yksin.

He puhuvat ympärilläni.
Tuntuu kun he eivät puhuisi minulle,
tuntuu kun he eivät huomaisi minua.

He nauravat seurassani.
Tuntuu kun he nauraisivat minulle,
tuntuu kun he huijaisivat kaikkia...

Rakkaus polttaa minua,
sen liekit sitovat minut,
kuin noidan roviolla...

Olenko noita?
Olenko paha?
Olenko väärässä paikassa?

Tahtoisin näyttää sulle puhtaan rakkauden.
Irroittaa siitä valheiden ja petosten verkosta.

Tahtoisin omistaa siivet, joilla lentää.
Lennättäisin sut pois helvetistä.

Tahtoisin auttaa sinua ikuisesti.
Et vain halua apuani, olen avuton...

Hupsu sydän jyskyttää kovasti.
Sydämessäsi on unelma kestävästä rakkaudesta.

Surulliset silmät etsivät kovasti.
Sydämessäsi on toivo todellisesta rakkaudesta.

Pieni vartalo vapisee kovasti.
Sydämesi särkyi, pahamaailma turmeli sinutkin.
Se vei uskosi, toivosi ja unelmasi ikuisesta rakkaudesta.
Olen pahoillani, en voinut estää sitä...

Silmissäsi asuu suru,
näen sen surullisen rakkauden,
ja kuinka se sattuukaan minuun.

Silmissäsi on taivas,
näen sen näennäisen tyyneyden,
ja kuinka se koskeekaan minuun.

Silmissäsi on kuu,
näen sen kuinka haluat muuttua,
ja kuinka sekin koskee minuun.

Miltä tuntuu kun sielu irti revitään?
Miltä tuntuu kun kaiken antaa mut mitään ei saa?
Miltä tuntuu kun itseluottamus menetetään?
Miltä tuntuu kun minäkuvaa muodostaa ei saa?

Se sattuu...
sattuu niin saatanasti...
saatanasti ikuisesti...
Ikuisesti jollet auta minua.

Katselen kuinka aurinko laskee puiden taakse.
Kylmä pakkanen nipistelee kasvoillani.
Kolea ilma ja kylmä tuuli saavat minun värähtämään.
Kiedot kätesi ympärilleni ja katsot minua silmiin.
Koska emme halua rikkoa tätä taianomaista tunnelmaa,
emme sano toisillemme sanakaan.
Käsikädessä kuljemme hohtavalla hangella
kohti lämmintä ja valoisaa mökkiä.

Olen sirpaleina, kaunis kristallikeiju.
Olin koriste, jolla leikittiin ja sitten jätettiin.
Olin hauras ja unelmien tuulet särkivät minut.
Olen satoina, jopa tuhansina pirstaleina edessäsi.
Minä jota kukaan ei voi korjata haluan luoksesi.
Päästä syliisi turvaan pahasta maailmasta.

Mistä saisin tietää kuka olen?
Mistä saisin tietää mistä tulen?
Mistä saisin tietää minne olen menossa?
En kai mistään, mutta toivon,
et joku joskus välittäisi mustakin aidosti.

Uusi elämä syntynyt on ja se kasvaa.
En vielä tunne sitä, mutta tiedän sen olevan siellä.

Se on osa meitä, sinua ja minua.
En vielä tiedä, miten kertoisin sen sinullekkin.

Tuntuu kuin aurinkokin hymyilisi minulle.
En vielä meinaa uskoa tätä todeksi.

Minun on pakko kertoa vinulle salaisuutemme.
En vielä vain tiedä milloin ja missä.

* * *

Kerroin sinulle ja yllätyin miten reagoit.
En vielä voi ymmärtää mitä sanoit.

Haluat päästä siitä eroon.
En vielä ymmärrä misi et halua meitä.

Miksi et voi ajatella samoin kuin minä.
En vielä usko että haluat tappaa sen.

* * *

Tunnen olevani tyhjä ja niin yksinäinen.
En vielä tajua mitä tein käskystäsi.

Kuljenko varjoissa, vai miksi kaikki on harmaata.
En vielä halua nähdä väritäyteistä ilosta maailmaa.

Menetin mahdollisuuden iloon ja onneen sinun takiasi.
En vielä käsitä mitä menetimme...etkä kai sinäkään.

Muistan kuinka katsoin sinua,
kun nukuit vieressäni.
Näytit komealta enkeliltä,
jolla on somat ruskeat kiharat.

Muistan kuinka katsoin sinua,
kun seisoit vieressäni.
Olit uljas prinssini,
joka suojeli minua kaikelta pahalta.

Muistan kuinka katsoin sinua,
kun jätit minut.
Et ollut enää enkelini, et prinssini,
vaan sinusta oli tullut sydämeni särkijä.

Muistan kuinka sydämeni sirpaleet repivät sieluani.
Ja muistan sinut, joka et sitä kyennyt ymmärtämään.

Muistan kuinka vannoin kostavani,
mutta sen sijaan annoin anteeksi.

Sillä minä rakastan sinua.

Pieni ihminen vapisee itkusta.
Eilistä ei ole.
Se on pyyhitty pois.
Yksin hän katselee tyhjyyttä.
Huomista ei ole.
Se jää häneltä kokematta.
Metallin välähdys kynttilän valossa.
Lämmin veri virtaa,
putoo pisaroina hänen ympärilleen.
Unilääkkeet turruttavat olon,
kipukaan ei enään tunnu.
Viimeiset pisarat,
kyyneleet ja veri,
sekoittuvat nuorille kasvoille.
Kaikki haihtuu ympäriltä...
Kylmyys...

Kuu ei valaissut pimeitä polkujani.
Aurinko ei loistanut matkallani.
Elämä riepotteli minua
aivan liian usein,
kuin myrskytuuli.
Säiden riepottelemana,
olin vain revennyt ja
kulahtanut kiiltokuva,
kun löysit minut.

Halusit jotain kaunista,
jotain ainutlaatuista,
jotain korvaamatonta,
jotain aitoa.
Halusit sydämeni.
Vain sitä en voinut sinulle antaa,
sillä minulla ei enää ole sitä.
Lahjoitin sen jo pois,
väärälle ihmiselle,
enkä saanut sitä
koskaan takaisin.

Kun olet surullinen,
sydämeni itkee.
Kun sinä naurat,
sydämeni iloitsee.
Kun hymyilet minulle,
sydämeni täyttyy hellyydellä.
Kun sanot rakastavasi minua,
sydämeni hyppii ilosta.
Kun kerron tuntevani samoin,
Sydämeni täyttyy helpotuksella.

Avasin silmäni,
hymyilit minulle,
olit vieressäni.
Olit kuin lapsi,
joka haluaa turvaan,
suojaan pahuudelta.
Odotin, että tulisit
lähemmäksi.
Suljin silmäni,
vain hetkeksi.
Sillä välin
olit kadonnut.

Kyyneleet,
valuvat poskiani pitkin,
kuin sadepisarat.
Ääneti,
itken yksin pimeässä,
peiton alla.
Kykenenkö,
enään koskaan
kohtaamaan sinua.
Pystynkö,
uskomaan parempaan
tulevaisuuteen.

Vaikka sydämeni särkyi tuhansiksi palasiksi,
muistan etten voi syyttää siitä vain sinua.
Olet liian ihana, kiltti ja ainutlaatuinen.
Tällä kertaa ole vahvempi, en piiloudu maailmalta.
En rakenna muuria, se murtuu kuitenkin.
En piiloudu sängyn alle, se hajoaa aikanaan.
En sulaudu varjoihin, ne eivät pysy paikoillaan.
Katson rohkeasti huomiseen, se tulee kuitenkin.

Veripisarat.
putoavat lattialle.
Särkyvät,
kuin unelmani.
Kuin haaveet,
jotka eivät
toteutuneetkaan.
Särkyi toiveeni,
toive paremmasta,
toive rakkaudesta.
Se on hajalla,
rikottu tuhansiksi
verisiksi sirpaleiksi.

Illan ja koko yön
nautin rakkaudesta,
sinun rakkaudestasi,
sinun ehdoillasi.
Aamun tullessa
suutelit minua
ja katosit elämästäni.
Haihduit pois
ja se koski,
tarvitsin sinua vielä.
Nyt sinua ei ole,
ainakaan minulla,
älä tee samoin muille...
minä kärsin jo tarpeeksi.

Olen liian kauan uskonut unelmiin,
luullut toiveiden toteutuvan.
Olen turhaan yrittänyt,
mikään kun ei koskaan riitä.
Olen kai aina odottanut liikaa,
mutta en enää.
On tullut aika kohdata totuus,
se vain viiltää liian syvältä.
On pakko vihdoinkin ymmärtää,
kaikki toivo on turhaa.
On totta, että kaikki on poissa,
mikään ei palaa ennalleen.

Ilman sinua ystäväiseni,
olisi jäänyt monet naurut nauramatta,
monet murheet jakamatta.

Ilman sinua ystäväiseni,
olisi elämäni paljon tylsempää,
eikä olisi onnea pisaraa enempää.

Ilman sinua ystäväiseni,
en voisi nauttia rehellisestä seurastasi,
enkä iloita aidosta ystävyydestäsi.

Ei minua haittaa vaikken ikinä sinua omakseni saa.
Minulle riittää, kun tiedän näkeväni sinut taivaassa.
En voi mä sulle kertoa, kuinka paljon sinua rakastan.
Mutta sulle onnellista elämää silti toivotan.

Mitä meistä,
kahdesta rakastavaisesta
jää jäljelle kuoltuamme?

Toivottavasti
se olisi suuri rakkauden lahja,
jonka lapsemme välittävät maailmalle.

Me olemme niin erilaiset.
Minä olen nätti ja pintapuolinen.
Sinä olet oma itsesi.
Mä juhlin ja nautin elämästä.
Sä teet mitä kuuluu.
Mulla on paljon kavereita.
Sulla vaan yksi tosiystävä.
Mun ystävyyteni kestää vain hetken.
Sun läpi koko elämän.
Mä en tiennyt mitä tahdonkaan,
en aina edes taivaaseen vai helvettiin.
Sinä tiesit sen tarkalleen,
etkä muiden mielipiteitä kysellyt.

Älä vangitse lintua,
sehän haluaa lentää,
vapaana taivaan tuulissa.

Älä vangitse oravaa,
sehän haluaa kiipeillä
ja syödä tuoreita käpyjä.

Älä vangitse minua,
sillä pysyn luonasi
ilman kahleitakin.

Hiljaisuus...
Sinun jälkeesi se on erittäin ahdistavaa.
Hiljaisuus...
Kuitenkin se puhdistaa ja selkeyttää ajatuksia.

Rakastan sinua.
Olen sanonut sen sinulle jo monesti.
Ja aina kysyt miksi?
Et pidä itseäsi sen arvoisena.

Mutta rakastan sinisiä silmiäsi,
jotka tummuvat ja vaalenevat
mielialojesi mukaan.

Rakastan ruskeita hiuksiasi
ja sitä kuinka se on peikkomaisesti
pörrössä ja pystyssä.

Rakastan söpöjä kasvojasi,
joilta voi helposti lukea tunteesi
ja joita voi katsella ikuisesti.

Rakastan urheilullista vartaloasi,
sillä halatessamme tunnen olevani
turvassa kaikelta pahalta.

Kumpa en koskaan lakkaisi rakastamasta
sinua, sillä tämä tunne tekee elämästä
elämisen arvoisen.

Olet kuin marsipaani karkki,
yhtä herkullisen näköinen.
Olet kuin suklaa patukka,
yhtä hyvän tuoksuinen.
Olet kuin salmiakki karkki,
yhtä kiehtova.
Olet kuin karkki pussi,
yhtä monipuolinen ja yllättävä.
Ja onneksi minulla on tänään karkkipäivä.

Tahtoisin asua keijujenvaltakunnassa.
Haluaisin olla pieni keiju.
Niin kaunis, siro ja täydellinen.
Vaaleat hiukseni hulmuaisivat tuulessa,
kun lentelisin pitsin ohuilla siivilläni ympäriinsä,
kevyemmin kuin lumihiutale tai pölyhiukkanen.
Pienillä käsilläni auttaisin muita olentoja
ja hoitaisin toinen toistaan kauniimpi kukkia.
Auringon laskiessa lentäisin vuorelle ystävieni kanssa ja katselisimme kaunista kotiamme.
Ja aikani loputtua kuolisin onnellisena saatuani olla avuksi ja nähtyäni kauniin maailmani.

Sinä tulit elämääni ja sydämeeni,
kuin pyörremyrsky.
Sait kaiken sekaisin.
Sitten lähdit, niin nopeasti.
Ainoa minkä veit mukanasi oli sydämeni,
minä olin kai liian painava.

Sinun rakkautesi oli kuin ensilumi.
Se satoi ja peitti kaiken puhtaudellaan.
Varsinkin minun sydämeni.
Se oli hetken ilonani,
mutta huomisen aurinko sulatti sen.
Maasta tuli ruma ja kuollut.
Niin sydämestänikin.

Joka ikinen päivä,
joka ikinen yö,
joka ikinen hetki.

Yritän unohtaa sinut.
Yritän poistaa kuvasi sydämestäni.

Joudun pakottamaan itseni etenpäin.
Ettei sattuisi enää.

Mitä teenkin,
mitä yritänkin,
mitä sanonkin.

Se ei auta, koska nimesi on syöpynyt sydämeeni.
Ei ole keinoa poistaa sitä.
En pysty unohtamaan tätä rakkautta.

Voi, kumpa voisin palata takaisin lapsuuteeni.
Kokea uudestaan nuo kiireettömät rakkauden päivät.
Pukeutua huoletta epämuodikkaaseen mekkoon
ja leikkiä prinsessaa.
Mutta se on mahdotonta,
joten minun on vain toivottava.
että muut maailmaan pikku tytöt voivat
kokea sen puolestani.
Ehkä vielä joskus saan mahdollisuuden
istahtaa äitini syliin.

Siniset silmäsi tuovat mieleeni meren.
Vaaleat hiuksesi voisivat olla tuon meren kuohut,
jotka huuhtovat kaiken turhan pois.

Suloinen hymysi tuo mieleeni taivaan.
Valkoiset hampaasi voisivat olla tuon taivaan pilvet,
joiden suloisuus lumoaa katsojansa.

Sinun olemuksesi tuo mieleeni nallekarhun.
Pörröinen villapaitasi voisi olla tuon nallen turkki,
johon saan itkeä kaikki suruni.

Olen niin onnellinen, kun minulla on sinut.
Vaikka emme voi olla rakastavaisia,
iloitsen ystävyydestäsi.

En ollut tarpeeksi ollessani itseni.
Yritin muuttua takiasi.
Yritin olla sinulle se oikea.

Ennen en meikannut,
mutta sinua pyynnöstäsi tein sen.
Ennen en polttanut,
mutta sinun pyynnöstäsi tein sen.
Ennen en juonut,
mutta sinun pyynnöstäsi tein sen.

Ennen en myötäillyt muita...
Ennen en tuntenut itseäni yksinäiseksi suuressa porukassa.
Ennen en katsoessani peiliin hävennyt itseäni.

Vihdoin tajusin vihaavani kaikkea tätä.
Silloin jätin sinut ja palasin takaisin omaksi itsekseni.
En ollut tarpeeksi sinulle, mutta onneksi on muitakin!

Kysyit mitä tunnen,
mietin hetken ennen kuin vastasin:

Katseesi sulattaa jään sydämeni ympäriltä.
Huulesi tutkivat ihoani kuin kevät tuuli.
Kosketuksesi poltaa nimesi sydämeeni.
Äänesi soittaa minua kuin herkkää soitinta.

Katsoit minua ja sanoit ettet
ymmärrä mitään runoista.
Halasin sinua nauraen,
mutta samalla tunsin itseni ontoksi.

Muistatko vielä sen halauksen?
Olimme molemmat hämillämme,
mutta niin onnellisia.
Kaipaan sitä hetkeä niin paljon.
Silloin kaikki oli vielä niin hyvin.
Yhtäkkiä mietin, muisteletko minua koskaan?

Kun riitelimme, kirjoitin sinulle runon anteeksi pyynnöksi.
Se ei kertonut vihasta.
Se ei kertonut katkeruudesta.
Se ei kertonut kateudesta.
Se ei kertonut kataluudesta.
Se ei kertonut sinusta.
Se kertoi, miksi rakastuin sinuun.
Se kertoi, miksi en voinut unohtaa sinua.
Lähetin sen sinulle sinisessä kirjekuoressa.
Vastasit minulle tekstiviestillä:
Ei ole vaikeaa unohtaa sinua.

Näin pienen keijun istuvan rannassa.
Se katseli aaltojen leikkiä surullisen näköisenä.
Näin sen kasvoilla suuren tuskan.
Se nosti kätensä kasvoilleen.
Näin sen itkevän.
Lopulta se nousi ja kulki kohti aaltoja.
Näin sen hukkuvan valkoisiin tyrskyihin.
Tajusin että sen aika oli tullut,
sillä sen siivet eivät kantaneet enää.

Mistä johtuu ettei kukaan tiedä,
mitä meistä lopulta tulee?
Mikis emme tiedä,
minne elämä meitä kuljettaa?
Mistä johtuu että pelkomme
joudumme kohtaamaan?
Miksi kaikki toiveet ja haaveet
eivät toteudu?

Vaikka oletkin vierelläni,
en ajattele sinua.
Vaikka puhut minulle,
vastaan jollekin toiselle.
Vaikka suutelet minua,
suutelen jotakuta toista.
Sillä kuvittelen sinun olevan
se ketä oikeasti rakastan...
Anteeksi...

Vain ikuisuudessa, ei kauempaa...
Olen yksin ja eksyksissä.
Kukaan ei voi syyttää minua karkuun juoksemisesta,
mutta hylkäämisesta ja rakkauden pettämisestä kylläkin.
Elämä voi olla hienoa, muttei aina helppoa.
Älä sano että totuus koskee,
sillä se sattuu muutenkin liian kovaa.
Mutta jostain kaukaa aion löytää totuuden.
Ja jonkun uskollisen.
Siellä on rauhallinen maa ja kristallin kirkas kuu.
Mutta silloin ei saa luovuttaa,
sillä mitään ei saa ilmaiseksi, eikä liian helpolla.

Taisin toivoa liikaa.
Taisin nähdä vain unia.
Taisin ymmärtää oikein.
Ehkä en.
Taida totuutta tietää en.
Mutta salassa itkin kyyneleet.

Tulehan lapseni.
On aika,
aika ymmärtää myöhässä.
Ilman että välimatka
rajoittaa ymmärrystä.

Tänne päin lapseni.
On aika,
aika nauttia synneistäsi.
Katso itseäsi peilistä
ja siirry valosta varjoon.

Tule vain lapseni.
Minä ohjaan sinua
eteenpäin maailmassa,
jossa et koskaan
ennen ole ollut.

Täällä lapseni.
Voit saavutta
pyrkimystesi huipun.
Halutessasi voi
koskettaa taivasta.

Kanssani lapseni.
Älä ole uskollinen
Herralle yläpuollellamme.
Halusit olla vapaa,
miksi valitsit minut?

Minun lapseni.
Et voi seurata
paholaista vapaana.
Siksi olet minun,
Jumalasi hylkäsi sinut!

Luojani...
En ole varma uskonko
kanssasi samoihin asioihin.
Pitäisikö minun kuunnella
sinua vai häntä?
Hän lupasi minulle maailman,
kokonaisen elämän sen tutkimiseen.
Minä uskoin ja sorruin...
Kätemme yhdistyvät,
seuraan paholaista!
Luojani, voi ei luojani
ole minulle armollinen.
Anna minulle anteeksi
ja unohda minut.

Tietäisitpä kuinka tyhmäksi tunsin itseni,
kun sä kerroit mulle totuuden.
Mä olin luottanut suhun ihan turhaan,
luullut et olisit erilainen.
Särjit sydämeni ja saat maksaa siitä,
sen mä voin sulle luvata.
Te saatte tuntea mun karmean kostoni
ja mä vain nautin tuhotessani teidät.
Olette niin säälittäviä!

Häpeästä,
vihasta,
itseinhosta,
en pystynyt sulle kertomaan.

Ilosta,
kunniasta,
Jumalan rakkaudesta,
en halunnut kuulla sun kertovan.

Siksi olimme niin erilaisia,
siksi meillä on kaikki paremmin
kun emme ole yhdessä...

Kiitos kaikesta.
Ajattelen sinua yhä,
täydenkuun loisteessa...

Tiedän etten ole vielä nainen,
mutta en ole enää tyttönenkään.
Olen jotain siitä välistä,
olenko nuori neito,
kukka joka on juuri puhkeamassa täyteen loistoonsa,
auringon säde ennen sokaisevaa kirkkautta,
nuottijono josta syntyy upea melodia,
olenko ruusu, joka kätkee terävät piikkinsä
viattomalta näyttävän kauneutensa alle?
En tiedä, mutta tiedän olevani neitonen,
joka kaipaa ystävyyttä ja rakkautta.
Valitettavasti olen joutunut näkemään maaiman
pahuuden ja siksi menettänyt uskoni viattomuuteen.
Silti toivon vielä kokevani sen pienen hyvyyden, jota viattomat lapset kantavat puhtaissa sydämissään.

Elämä...
Se on sana,
joka pitää sisällään niin paljon.
Paljon hyvää sekä pahaa,
iloa ja surua.
Niin paljon kaikkea,
monia tunteita ja ajatuksia.
Monta tarinaa ja sattumaa,
monenlaista valintaa.
Jokaisen kohdalla se on erilainen
ja täynnä mahdollisuuksia.
Kaikilla on monta erilaista
kokemusta ja muistoa.
On paljon syntiä ja armahdusta,
monta niin tosi erilaista.

Elämäni on niin epätodellista.
Voisiko joku kertoa mulle,
että edes joku rakastaisi minua.
Vain sen haluaisin kuulla,
valheiden ja kovien sanojen sijasta.

Sinä olit mielenkiintoinen elämän etsijä.
Teit kaiken aina omalla tavallasi.
Olit älykäs ja tiedonjanoinen,
etkä siksi tyytynyt vähään.
Ystävänä olit luotettava ja ymmärtäväinen.
Ihannoit vapautta, mutta halusit samalla
löytää elämäsi tosi rakkauden.
Siksi tiesit elämäsi olevan vaikea ja lyhyt.
Kun menetin sinut, ymmärsin aavistaneeni sen.

Tulit luokseni ja katsoit minua pitkään.
Kysyit voitko luottaa minuun.
Ihmetellen vastasin, että voit.
Suljit silmäsi ja huokaisit.
Pyysit, että ymmärtäisin ja kerroit
kuinka olit jo pitkään pettänyt minua.
Sanoit katuvasi kovasti ja toivovasi,
että antaisin anteeksi ja olisin ystäväsi.
Tuijotin sinua sanomatta mitään.
Käännyin ja kävelin pois.
En tuntenut mitään,
enkä pystynyt itkemään vuoksesi.
Ymmärsit kaiken olevan lopullisesti ohi.

En kestänyt sinua enää...
Poistin numerosi ja sähköpostiosoitteesi.
Luulin etten kuulisi sinusta enää mitään...
En lukenut sinulta saamiani viestejä.

En ennen kuin lähetit sen ystäväsi kännykästä...
"Jos luulet mun unohtavan sut kun sä et ole muhun minkäänlaisessa yhteydessä niin sä olet väärässä"

Mä saatoin olla ja olin väärässä, mutta toivoin sitä silti.
Toivoin et unohdat mut.
Mutta niin ei käynyt.

Vieläkin kuulen sinusta, mutta harvemmin kuin ennen.
Ja odotan päivää jolloin tajuat lopettaa.
Eläisit omaa elämääsi ilman mua.

Sokerinpala, pieni ja valkoinen, suloisen makuinen.

Se rakkautta vois kuvastaa, yhtä puhdasta ja makeaa.

Olisiko maailma parempi paikka jos hevoset olisi vihreitä?

Taikka puidenlehdet violettejä?

Maito kullankeltaista ja omenat tummansinisiä?

Ei, se ei vaikuta mitenkään.

Maailma ei paremmaksi väreillä muutu.

Siihen tarvitaan enemmän...

Mitä joku kysyy?

Rakkautta vastaan minä.

Rakkaus on tunteista suurin ja vaikuttaa elämässämme eniten.

Jos voisimme rakastaa kaikkea ja kaikkia enemmän kuin itseämme maailmastamme tuli paratiisi.

Jos voisimme antaa anteeksi ja auttaa toisiamme hädässä olis kaikilla asiat paremmin.

Nyt voin vain haaveilla tuosta paratiisi-maailmasta...

Ei sinulle yksi riittänyt, eikä kaksikaan tarpeeksi ollut.                        Kolme sinä tarvitsit samaan aikaan ja meille kaikille samat valheet tarjosit.

Esitit hyvää ja pyhää, mutta musta oli sydämesi.
Kolme puhdasta törkylläs tahrasit, meitä jokaista kovasti loukkasit.

Elämä sulle pelkää leikkiä on,muiden kustannuksella.
Kolme meistä sen tietää parhaiten, vielä unohtaa jos meidän sen antaisit.

Esitämme läpi elämämme, sinun takiasi.
Kolme koskaan ei normaalisti iloita voi siitä huolen pitää taisit.

Sä et tiennyt mitään jos en mäkään tiennyt mitä minusta kerrottiin.

Kaikki se oli vain valheita joita totuudeksi sanottiin.

Sä luulit et pelasin sydämillä, niitä särjin työkseni.

Kaikki kuvitteli tietävänsä tasantarkkaan miten vietän öitäni.

Vain minä tiesin totuuden, jota paljastanut en.

Tänäänkin luulet et olen tehnyt kaiken sen.

Kaikki tuntuu niin pahalta.

Miksi maailma vihaa minua?

Mä taidan olla katkera.

Mut voiko muuta odottaa?

Katson sinua syvälle silmiin.
Olet vain pieni säälittävä valon prinsessa.
Roviolle tahtoisin sinut viedä,
näyttää sen tuskan palavan noidan.
Sinä tietämätön et ymmärrä,
mihin esi-isäsi ovat syyllisiä.
Papisto mustissa kaavuissaan
nauttii hajusta palavan lihan.
"Nainen paha on loppunsa ansainnut.
Köytetään hänet liekkeihin"

Niin viaton olet valkoisessa mekossasi.
On hymysi niin vilpitön.
Oksennan yllesi, niin rumaa on hyvyytesi.
Näenkö sädekehän pääsi päällä,
sekö minut sokaisee?
Laitan siteen silmillesi
ja vien metsän pimeyteen.

Onko sinulla kylmä?
Vien sinulta vaatteesi,
revin rätit yltäsi.
Riisun sinut alasti
ja nauran kylmyyttä korvaasi.
Voi sinua pientä,
et kai vain sinä pelkää?

Avuttomana ja täristen seisot siinä sokeana.
Aistit petojen läheisyyden.
Kuulet verenhimoisen läähätyksen.
Kutsun ne leikkimään kanssasi.
Huudat, sinä valon viettelemä huora.
Uudelleen ja uudelleen.

Itke sinä synnitön lutka.
itke puhtaita kyyneliä ja kuole!
Kun olet viimein henkäissyt
viimeisen nautinnottoman henkäyksesi,
olemme molemmat vapaita tuskasta.

Koen vihdoin täyttymyksen,
sen suloisen koston tyydytyksen.
Nuolen sormeni makeasta verestäsi,
puhdistaudun varjojen syleilyssä
ja jatkan matkaa, jolla ehkä joskus
koen vielä sen onnen, mitä kaipaan.

Laulu kuolevan ihmisen.
Huuto tuskaisen häviön.
Se ääni niin kaunis kuin usvasta kantautuva kuiskaus.
Kaikuu se korvissani ikinä rauhaa antamatta.
Katseeni saa hämärtymään, se ääni lopun rakkauden.
Transsiin minut vaivuttaa, käskee minut tappamaan.
Veren maku suussani kaipaa lisää ruumiita.
Ikuisuus on pitkä aika, minulle se on liian pitkä...

Seison ikkunani edessä ja ajattelen sinua...

Istun lukemassa kokeisiin ja ajattelen sinua...

Kuuntelen musiikkia ja ajattelen sinua...

Tanssin diskossa ja ajattelen sinua...

Kävelen vesisateessa ja ajattelen sinua...

Makaan sängylläni ja ajattelen sinua...

Ja aina kun ajattelen sinua, silmiini nousevat kyyneleet...

Ne eivät ole surun kyyneleitä...

Ne eivät ole ilon kyyneleitä...

Ne ovat vain menetetyn rakkauden kyyneleitä.

Miksi sinun oli vaikea uskoa ettei mikään ollut sitä miltä se näytti.

Miksi sinä et ymmärtänyt, että kun sanoin mene tarkoitin jää.

Kun sanoin vihaavani sinua tarkoitin rakastavani sinua ikuisesti.

Ja kun sanoin hyväsit iäksi, toivoin sinun nauravan ja sanovan että rakastat minua liikaa tehdäksesi niin.

Sanat loppuivat meiltä.
Ei ollut mitään syytä jatkaa.
Sä lähdit pois luotani.
Mulle jäi vain sun kuvas ja paljon muistoja...

Sanat loppuivat meiltä.
Ei ollut mitään syytä jatkaa.
Sä lähdit pois luotani.
Mulle jäi vain sun kuvas ja paljon muistoja...

Muistatko vielä sen kireän pakkasen.

Muistatko vielä sen lumisen maiseman.

Muistatko vielä jälkemme vastasataneessa lumessa.

Muistatko vielä kuinka katselimme auringonlaskua.

Muistatko vielä miten kätemme lämmittivät toisiaan.

Muistatko vielä mitä sanoit minulle.

Muistatko vielä kun suutelimme hämärässä.

Muistatko vielä miten hymyilimme salaa toisillemme kun emme olleet kahdestaan.

Muistatko vielä miten viikon kuluttua kaikki oli ohi.

Muistatko vielä että se oli vain riparirakkautta.

Muistatko vielä miten kristalli särkyi tuhansiksi sirpaleiksi ja me menetimme osan unelmistamme.

Ilman sinua olen vain kirja ilman sivuja.
Ilman sinua olen vain riipus ilman ketjua.
Ilman sinua olen vain varsi ilman kukkaa.

Ilman sinua en voisi olla runotyttö,
mutta onneksi minulla on sinut.

Sinä luet runoni ja hymyilet minulle.
Kysyt kertooko runoni sinusta.

Ujosti hymyillen nyökkään sinulle myöntävästi.
Tulet luokseni, halaat ja suutelet minua.

Ilman sinua olen vain kirja ilman sivuja.
Ilman sinua olen vain riipus ilman ketjua.
Ilman sinua olen vain varsi ilman kukkaa.

Ilman sinua en voisi olla runotyttö,
mutta onneksi minulla on sinut.

Sinä luet runoni ja hymyilet minulle.
Kysyt kertooko runoni sinusta.

Ujosti hymyillen nyökkään sinulle myöntävästi.
Tulet luokseni, halaat ja suutelet minua.

Kuljen auringon noustessa metsässä,
maa on kostea.

Nautin kastepisaroista puiden oksilla.

On ihanan hiljaista,
lintujen laulusta riippumatta.

Villikukat tuoksuvat hyvältä
ja se muistuttaa minua viime kesästä ja meistä.

Huuleni sulavat hymyyn ja ymmärrän,
että kaikella on aikansa.

Haluan näyttää sinulle,
että en pelää pimeää.
Haluat uskotella minulle,
että näet sen.

Haluan kertoa sinulle,
että en pelkää yksinäisyyttä.
Haluat uskotella minulle,
että kuulet sen.

Haluan sinun tietävän,
että olet minulle tärkeä.
Haluat uskotella minulle,
että tiedät sen.

Haluan sinun ymmärtävän,
että joskus ei onkin kyllä.
Haluat uskotella minulle,
että ymmärrät sen.

Haluan sinun rakastavan minua
juuri sellaisena kun olen.
Haluat uskotella minulle,
että rakkautesi on sellaista

Hajoan helposti,
mutta kosketa minua silti.

Olethan varovainen,
sillä luottamukseni pitää ansaita.

Ja varothan säröä sydämessäni,
sillä se syntyi kun luottamukseni petettiin.

Ethän sinä petä minua.

Sydämeni ei nimittäin kestäisi sitä.

Ihmiset ovat vain sokeita vaeltajia, jotka etsivät onnea elämäänsä.

He yrittävät löytää sen toisen puolikkaansa, aivan kuten minäkin.

He tahtovat löytää jotakin tuolta iäsyyden toiselta puolelta, sieltä missä tunteita myydään kristallipulloissa.

He kaikki yrittävät päästä sinne ja ovat valmiit maksamaan mitä vain päästäkseen sinne.

Mutta minä sentään ymmärrän, ettei ole vaivan arvoista etsiä aarretta sateenkaaren päästä.

Sille mitä muut tekevät, en voi mitään. Mutta sille mitä minä teen, voin paljonkin.

Siksi maalailen pilvilinnani runoihin ja satuihin, mutta en todellisuuteen.

Miksi edelleen kidutata minua,                                                            vaikka me molemmat tiedämme totuuden.
Miksi et voi jättää minua jo vihdoinkin rauhaan,                                     sillä en halua rakkauttasi.
Miksi et voisi poistaa numeroani ,                                                             en enää koskaan halua kuulla sinusta.
Miksi et pysty unohtaamaan minua,                                                        nyt kun sinulla on toinen nainen.

Yöllä, täydenkuun aikaan, näin ihmeen.

Pieni kiharahiuksinen keiju istui kristallinkirkaan kuun reunalla.

Se itki rubiininpunaisia kyyneleitä.

Sen siivet olivat repaleiset ja se piti kädessään veristä rautalankaa.

Katselen ikkunasta kuinka lumihiutaleet leijailevat maahan.
Katselen kuinka ne kuorruttavat maan puhtaan valkoiseksi.
Katselen tuota syvää ja harrasta hiljaisuutta.

Minusta tuntuu että sieltä puuttuu jotakin...
silloin näen sinut sinisessä takissasi, tukka sekaisin.
Lumihiutaleet tarttuvat kiinni sinuun.
Sydämeni täyttyy hellyydellä ja toivon, että uskaltaisin tunnustaa tunteeni sinulle.

Hän katsoi eteensä suurilla sinisillä silmillään,
joita kehysti paksu musta kajaali.

Hän katsoi lasittunein silmin suoraan eteenpäin
näkemättä ketään tai mitään.

Hänen hiuksensa liimautuivat sateen kastelemina
kehystämään hänen kauniita kasvojaan.

Hänelle tämä päivä oli vain painajainen
ilman heräämisen mahdollisuutta.

Häntä palelee, mutta silti hän seisoo paikoillaan
kajaalin ja ripsivärin levitessä poskilleen.

Hän havahtuu vasta kun katuvalot syttyvät
valaisemaan lohdutonta syksyistä maisemaa.

Hän nostaa laukkunsa maasta ja poistaa
numerosi kännykkänsä muistista.

Hymyillen hän lähtee kotiin.

Sun häikäisevä hymys jätti jälkeensä polttavan tuskan.

Mun sydän itkee, kun tyhjyys ympäröi minut jälleen.

Korvia vihlova hiljaisuus ahdistaa kovasti ja puristaa pientä sydäntäni.

Vaikka olenkin tuhansien ihmisten ympäröimänä, ilman sinua olen yksin.

Haluan hipaista sinua,
vaikka tiedän ettet välitä.

Olen valmis tekemään mitä vain jotta katsoisit minua,                        vaikka tiedän ettei se mitään hyödytä.

Haluan vain rakastaa sinua,
vaikka ajatteletkin vain toista tyttöä.

Kun jätit minut yksin, jäin ihmettelemään, miksi ylipäätään koskaan aloin seurustella kanssasi.

Et ollut fiksu, et komea, et mukava, et reilu, etkä rehellinen.

Tajusin etten koskaan edes rakastanut sinua, olin kanssasi vain näyttääkseni että saan mitä haluan.

Rakastan sinua, vaikken koskaan saanut mahdollisuutta tutustua sinuun.

Rakastan sinua, vaikken koskaan saanut tuntea rakkauttasi, niin että olisin ymmärtänyt siitä jotain.

Rakastan sinua, vaikken muista sinusta mitään.

Rakastan nimeäsi, kuviasi ja kaikkea mikä on joskus merkinnyt sinulle jotain.

Rakastan sinua, koska tiedän sinun rakastaneen minua enemmän kuin mitään muuta.

Rakkauteni sinua kohtaan ei koskaan kuole, vaikka sinä kuolitkin minun ollessani pieni vauva.

Ei pieneltä tytöltä voinut vaatia ymmärrystä, siitä miksi lähdit pois ja muutuit enkeliksi.

Mutta vieläkään nuorena naisena en pysty ymmärtämään, miksi juuri minun piti menettää sinut.

Olit ainoa ihminen suuressa maailmassa, joka oikeasti olisi voinut rakastaa ja ymmärtää minua.


Rakastan sinua yhä.
Olet aina ajatuksissani, vaikken muista sinusta mitään.
Vaikka en saanut mahdollisuutta tuntea sinua,                                  tiedän rakastavani sinua ikuisesti

Voi kuinka haluaisin kiivetä syliisi ja halata sinua.                           Haluaisin kertoa sinulle millainen päiväni oli.
Ja mitä opin ja ymmärsin.

Haluaisin kertoa sinulle kaikki salaisuuteni.
Kertoa ensirakkaudestani.
Ja kuinka se loppui kyyneliin.

Haluaisin nähdä kauniit kasvosi.
Kuulla ihanan äänesi ja upean naurusi.
Haluaisin halata sinua ja kertoa kuinka paljon rakastan sinua.

Rakennan ympärilleni muurin, joka suojelisi minua.
Kohotan sen niin korkeaksi ettei kukaan voisi enää satuttaa minua.
Muurillani eristän kaikki muut ulkopuolelle, jotta en enää tuntisi tuskaa sielussani.
Ja vaikka kuinka yritän sitä estää, niin näen silti muuriini syntyvän halkeamia, joita yritän epätoivoisesti korjata.
en halua...en pysty...en voi päästää ketään luokseni muurin tälle puolelle.
Sillä pelkään...sillä en halua enää tulla satutetuksi.
Minä haavoitun liian helposti, eikä edes muurini pysty sitä estämään...ei kukaan eikä mikään voi estää sitä, vaikka kuinka yrittäisi.
Vaikka voinkin korjata repeämät muurissani, en voi korjata haavoja sielussani, enkä kokoamaan sydäntäni ehjäksi sen rikkouduttua tuhanneksi sirpaleeksi.
Päivä päivältä murenen...hajoan...kunnes olen vain kasa kiviä ja sirpaleita, jotka vesi, tuuli ja metsän eläimet kuljettavat mukanaan kaus pois.
Ainoa asia mikä jää jäljelle on tuskan ja epäoikeuden riepottelema rakkauteni, se säilyy hauraana maailman loppuun asti.

Hän katsoo kyynelten sumentamin silmin maailman menoa, seisoen kävelytiellä tuon kohtalokkaan parvekkeen alla.
Hän ei näe iloa, ei rakkautta, eikä ystävällisyyttä.
Hän näkee vain tunteettoman ja värittömän maailman.
Hän tuntee viiltävää kipua sielussaan yrittäessään unohtaa painajaismaiset muistot, jotka kiduttavat häntä.
Hän katsoo ystävänsä valokuvaa ja toivoo että edes hän jaksaisi uskoa huomiseen, jottei muiden tarvitsisi tuntea tätä suurta tuskaa.
Hän sytyttää kynttilän muistoksesi ja laskee sen maahan, paikalle jossa hänen ystävänsä menetti henkensä, syystä jota kukaan ei koskaan saa tietää...

Mä en huomannut milloin sä tulit kanssani samaan bussiin, mutta sä olit siellä.
Mä en heti tajunnut, että sä olit siellä samasta syystä kuin mäkin.
Mä en ymmärtänyt silloin miksi sä olit mulle sen leirin elämä ja sydän.
Se miten sä katsoit mua...
Se miten sä hymyilit mulle...
Se miten sä puhuit vain mulle...
se kaikki elää enää vain muistoissani.
Toivon vain että voisin kokea nuo hetket vielä kerran kanssasi.

Kutsuit minua keijuksesi.
Sanoit minun olevan juuri
sopivan kaunis ja siro.
Nostit puseroani nähdäksesi
onko minulla sateenkaaren
väriset siivet selässäni.
Ei ollut, siksi
katsoit minua syvälle silmiin
ja suutelit minua.

Kutsuit minua prinsessaksesi.
Sanoit minun olevan juuri
oikealla tavalla nätti ja ylväs.
Nostit hameeni helmaa nähdäksesi
onko minulla sievät ja
hohtavat lasikengät jalassani.
Ei ollut, siksi
nostit minut syliisi
ja suutelit minua.

Kutsuit minua rakkaimmaksi aarteeksesi.
Silitit hiuksiani ja huomasit minun
piilottelevan korua puseroni alla.
Nostit sen esiin ja katsoit sitä.
Nousit nopeasti seisomaan ja
käänsit minulle selkäsi.
Näin sinun kävelevän pois luotani.
Kosketin kaulassani olevaa pientä
kultaista ristiä ja itkin.

Miksi mun elämäni on tälläista?
Miksi mun kotini ei tunnu enää kodilta?
Miksi jotkut nimeltä mainitsemattomat vihaavat mua?
Miten mä jaksan huomiseen?
Miten mä voin?
Mitä mä ajattelen?
Se ei kiinnosta ketään....
Mitä mä tunnen? Vai tunnenko mä enää mitään?
Miksi?
Miten mulle voi käydä näin?
Miten mun elämä voi mennä näin helvettiä päin?
Miksi juuri minä?
Onko mulla ketään?
Siis oikeesti...Jos on niin kuka ja missä?
Milloin tää alkoi?
Miksi tää alkoi?
Miksi mä olen täällä?
Onko mullakin tarkoitukseni?
Rakastaako kukaan mua?
Siis sitä mun todellista minuani...
Miksi mä vihaan itseäni?
Miksi mä pelkään?
Mitä mä pelkään?
Miksi mä tee kaiken aina väärin?
Mikä mussa on vikana?
Miksi kaikki kaatuu mun päälle?
Miksi mun on vaikea hengittää?
Miksi mua ahdistaa näin vitusti?
Miksi kukaan ei ota mua vakavasti?
Miten tässäkin taas näin kävi?
Miksi aina käy näin?
Miksi kaikki muuttuu ikuisesti?

Mä en jaksa enää kauaa...